Juu,
joskus kuvittelin olevani aikamoinen taitaja elektroniikan ja tietotekniikan kanssa.
Enää en ole. Ei huvita.
Pöytäkoneeni on ollut enemmän ja vähemmän jumissa viikkojen ajan. Kone on
saanut olla rauhassa, pasianssi sentään toimi. Itsemurhan tehnyt aikuinen tyttäreni
aikoi joskus ilmoittaa minut AP:in. ( AP=Anonyymit Pasiaatikot)
Hoidin mielenterveyttäni pelaamalla pasianssia. Harmiton peli, joka jätti tilaa
ajatuksille. Keho pysyi rauhallisena, koska sai tehdä pakonomaista toistoa hiirellä.
Omatoiminen pasianssiterapia?
Lauantaina 13. päivä olin ystäväni seurassa. Klo 12.15 kysyin häneltä, muistaako
hän, missä oli ja mitä teki tasan kaksi vuotta ja kaksi kuukautta sitten. Ei muistanut.
Minä muistin, ja kerroin sen hänelle. Hän oli luonani, halasi minua tiukasti ja sanoi:
"Vielä on toivoa!" Olin hetkeä aikaisemmin saanut tyttäreni naapurilta puhelun.
Kuulin, että esikoiseni, tyttäreni on sininen, eikä herää. Ambulanssi oli jo soitettu
paikalle. Ystäväni viipyi luonani siihen saakka, kunnes mieheni tuli kotiin.
Hän pysyi luonani. Hän antoi toivoa.
Olen paljon miettinyt ystäviä elämäni varrella. Ajoittain olen kokenut, ettei minulla
ole ystäviä lainkaan. Olen tuntenut tulleeni hylätyksi, ulkopuoliseksi. Eräs viisas
ihminen palautti mieleeni, että elämän aikana ystävät tulevat vuoroin lähelle,
vuoroin kauemmas. Elämä muuttuu. Joskus suurin menetys tuo rinnalle ihan
uusia ihmisiä, jotka ovat enemmän kuin ystäviä.
Joskus nämä aarteet löytyvät tietokoneen - internetin kätköistä. Syntyy yhteys, jota
ulkopuolisen on vaikea käsittää.
Taidan sittenkin huoltaa tietokoneeni kuntoon, pelkkä pasianssi ei enää riitä!
