Miksi
kukaan ei huuda -
puhalla
pilliin
peliä
poikki.
Sallittakoon
kaikki
vääryys
vääryys
kirous ja
kuolema.
Se petti
jälleen
tasoitti
tien sileäksi kulkea
antoi leijua pilvissä
ruusunpunaisissa
ja
vetäisi harkiten lattian alta.
Rakennus
sortuu
vain
kuoret jäävät
kuin
mitään ei olisi tapahtunut.
Sisällä
kuivunut rapiseva
törkyläjä
huutaa.
Jumalani
jumalani miksi minut hylkäsit ?
Kysyitkö
lupaani, kun teit minut kuolevaiseksi
kuvittelemaan
turhia.
- - -
Runo on ajalta, jolloin kaikki oli aika hyvin. En edes muista, mikä
sai tekstin reuhaamaan. Aika mitätön tapahtuma kai.
Silti teksti sopii tähän aikaan - vähän yli kaksi vuotta runotyttöni kuolemasta.
Minulla on ollut jo pidemmän aikaa seesteinen olo. Siispä uskaltauduin
lukemaan surupäiväkirjaa, kirjeitä kuolleelle lapselleni. Eipä ollut
tyyneys sen kummempi, kuin ohut jääkansi Islannin tulivuoren yllä.
Yksi raivokas purkaus rikkoo pinnan ja kaikki padotut tunteet
tulevat. Tulee kylmä hiki, kädet vapisevat, jalkoja heikottaa.
Pian suljen koneen, rauhoitan itseäni, palaan ajatuksissani takaisin
kesän aurinkopäiviin kuumalle hiekkarannalle. Ajattelen aallot,
kuvittelen auringon sillan merellä, polvistun tunteeseen, ja annan
musiikin kuljettaa pahasta pois.