Tietotekniikka ja suru

Juu,
joskus kuvittelin olevani aikamoinen taitaja  elektroniikan ja tietotekniikan kanssa.
Enää en ole. Ei huvita.

Pöytäkoneeni on ollut enemmän ja vähemmän jumissa viikkojen ajan. Kone on
saanut olla rauhassa, pasianssi sentään toimi. Itsemurhan tehnyt aikuinen tyttäreni
aikoi joskus ilmoittaa minut  AP:in. ( AP=Anonyymit Pasiaatikot)
Hoidin mielenterveyttäni pelaamalla pasianssia. Harmiton peli, joka jätti tilaa
ajatuksille. Keho pysyi rauhallisena, koska sai tehdä pakonomaista toistoa hiirellä.
Omatoiminen pasianssiterapia?

Lauantaina 13. päivä olin ystäväni seurassa. Klo 12.15 kysyin häneltä, muistaako
hän, missä oli ja mitä teki tasan kaksi vuotta ja kaksi kuukautta sitten. Ei muistanut.
Minä muistin, ja kerroin sen hänelle. Hän oli luonani, halasi minua tiukasti ja sanoi:
"Vielä on toivoa!" Olin hetkeä aikaisemmin saanut tyttäreni naapurilta puhelun.
Kuulin, että esikoiseni, tyttäreni on sininen, eikä herää. Ambulanssi oli jo soitettu
paikalle. Ystäväni viipyi luonani siihen saakka, kunnes mieheni tuli kotiin.
Hän pysyi luonani. Hän antoi toivoa.

Olen paljon miettinyt ystäviä elämäni varrella. Ajoittain olen kokenut, ettei minulla
ole ystäviä lainkaan. Olen tuntenut tulleeni hylätyksi, ulkopuoliseksi. Eräs viisas
ihminen palautti mieleeni, että elämän aikana ystävät tulevat vuoroin lähelle,
vuoroin kauemmas. Elämä muuttuu. Joskus suurin menetys tuo rinnalle ihan
uusia ihmisiä, jotka ovat enemmän kuin ystäviä.

Joskus nämä aarteet löytyvät tietokoneen - internetin kätköistä. Syntyy yhteys, jota
ulkopuolisen on vaikea käsittää.

Taidan sittenkin huoltaa tietokoneeni kuntoon, pelkkä pasianssi ei enää riitä!

c'est la vie

Miksi kukaan ei huuda -

puhalla pilliin

peliä poikki.

Sallittakoon kaikki 
vääryys

kirous ja kuolema.

Se petti jälleen

tasoitti tien sileäksi kulkea

antoi leijua pilvissä

ruusunpunaisissa

ja vetäisi harkiten lattian alta.

Rakennus sortuu

vain kuoret jäävät 

kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Sisällä kuivunut rapiseva

törkyläjä huutaa.

Jumalani jumalani miksi minut hylkäsit ?

Kysyitkö lupaani, kun teit minut kuolevaiseksi

kuvittelemaan turhia.

   - - - 

Runo on ajalta, jolloin kaikki oli aika hyvin. En edes muista, mikä 

sai tekstin reuhaamaan. Aika mitätön tapahtuma kai.

Silti teksti sopii tähän aikaan - vähän yli kaksi vuotta runotyttöni kuolemasta.

Minulla on ollut jo pidemmän aikaa seesteinen olo. Siispä uskaltauduin

lukemaan surupäiväkirjaa, kirjeitä kuolleelle lapselleni. Eipä ollut

tyyneys sen kummempi, kuin ohut jääkansi Islannin tulivuoren yllä.

Yksi raivokas purkaus rikkoo pinnan ja kaikki padotut tunteet

tulevat. Tulee kylmä hiki, kädet vapisevat, jalkoja heikottaa.

Pian suljen koneen, rauhoitan itseäni, palaan ajatuksissani takaisin

kesän aurinkopäiviin kuumalle hiekkarannalle. Ajattelen aallot,

kuvittelen auringon sillan merellä, polvistun tunteeseen, ja annan

musiikin kuljettaa pahasta pois.

Fleetwood Mac - Albatross

Kunnes kuolema meidät erottaa

31 vuotta sitten kuulin nämä sanat. Alkoi avioliitto myötä- ja vastoinkäymisineen.
Syntyi lapset, hankittiin koiraa, taloa, mökkiä. Kai kestettiin vaikeat ajat.

Kunnes kuolema meidät erottaa.
Ajattelin nuorikkona, että vain puolison kuolema voi sen tehdä.
Nyt tiedän, lapsen itsemurha, kuolema, voi erottaa myös.
Kun toinen käpertyy suruunsa etsien vertaisiaan, toisia surevia
äitejä. Ja toinen sulkeutuu kuin simpukka. Tekee työtä,
arkisia askareita, ulkoisesti ei näytä merkkejä surustaan.
On helppo olettaa, ettei hänellä olekaan surua.

Hän suree sisäänsä. Valvoo öisin ja miettii.
Suree kuollutta lastaan ja surulle menetettyä puolisoa.
Aviovuode on rikkoutunut, puolisoiden välissä virtaa
musta väkevä virta, jossa uivat sanomattomat sanat,
läheisyys, lohdutus ja ymmärrys.

Jospa sanonkin: Mitä sinulle kuuluu, kuinka voit?
Minä tarvitsen sinua elämääni.

Yhteys on avattu. Virran yli rakentuu köysirata.
Se vahvistuu pienistä asioista, eleistä, kosketuksista.
Aina on toivoa.

Jäähyväiset

Jäähyväiset

Tie vei ystävät, pendolinon matkaan tarttui aurinkoinen sää.
Meren syli muuttui. Unohtui lempeys, meri vapautti tunteensa
valloilleen talvenvärisinä aaltoina.
Tuuli jostain kaukaa taivaan ja maan rajoilta.
Satoi ikävän kyyneleitä taivaan täydeltä.

Illan pimeydestä jäähyväiskukat lapsille.

Vertaiset

Luonani oli kaksi ystävää, kohtasimme toisemme - vertaiset -
sydämet avoimina.
Puhuimme elämästä. Puhuimme kuolemasta. Meitä kolmea sitoi
yhteen suru lapsen menetyksestä itsemurhan kautta.

Olimme monet kerrat nousseet syvimmästä ahdistuksesta.
Nyt irroitimme arjen meistä, kuin kiiveten vuoren rinteelle
katselemaan.
Nostimme elämän palasia tuokiokuvina auki puhuttaviksi.
Tutustuimme toisiimme. Olimme vieraat toisillemme vanhassa
elämässä, ennen lasten kuolemaa.

Onko jumalaa olemassa meille?
Onko toivoa tulevaisuudesta?

Kuivasimme tuskan ja syyllisyyden loputonta, kyynelistä
tulvivaa suota. Sitä, joka imee syvyyksiin, kun palaamme
takaisin suorittamaan arkea.

Oliko naurua - oli. Oli auringon lämpö, meren lempeä syli.
Oli suunnattoman kaunis merenranta,
kaikki luonnon hoitavat antimet.

Kolme äitiä, kolme kuollutta lasta, (kaksi suloista tytärtä ja enkelisilmäinen poika).
Kolme lakipisteen ohittanutta naisen elämänkaarta laskeutumassa
hiljalleen takaisin kohti maata.

Minä! Minkä tien valitsen?  Olenko valmis luovuttamaan surusta?
Jospa suru olisi kunniavieras.
Antaisin sille ajoittain vallan.
Luottaisin elämään.
Että se kantaa.