Syntyi lapset, hankittiin koiraa, taloa, mökkiä. Kai kestettiin vaikeat ajat.
Kunnes kuolema meidät erottaa.
Ajattelin nuorikkona, että vain puolison kuolema voi sen tehdä.
Nyt tiedän, lapsen itsemurha, kuolema, voi erottaa myös.
Kun toinen käpertyy suruunsa etsien vertaisiaan, toisia surevia
äitejä. Ja toinen sulkeutuu kuin simpukka. Tekee työtä,
arkisia askareita, ulkoisesti ei näytä merkkejä surustaan.
On helppo olettaa, ettei hänellä olekaan surua.
Hän suree sisäänsä. Valvoo öisin ja miettii.
Suree kuollutta lastaan ja surulle menetettyä puolisoa.
Aviovuode on rikkoutunut, puolisoiden välissä virtaa
musta väkevä virta, jossa uivat sanomattomat sanat,
läheisyys, lohdutus ja ymmärrys.
Jospa sanonkin: Mitä sinulle kuuluu, kuinka voit?
Minä tarvitsen sinua elämääni.
Yhteys on avattu. Virran yli rakentuu köysirata.
Se vahvistuu pienistä asioista, eleistä, kosketuksista.
Aina on toivoa.
Tervehdys kanssasisko<3 Kiitos blogistasi.
VastaaPoistaSamaistuin tekstiin, kesän suurin kysymys on (lapsen kuoleman lisäksi tietenkin) meillä ollut avioliiton kestävyys. Sekä rakkaus että järki onneksi lopulta voitti. :)
Lumienkeli, emme taida olla yksin sen kanssa. Jos jotain olen oppinut lapseni kuoleman jälkeen, niin sen, että miesten tapa surra poikkeaa suuresti naisten tavoista surra. Sureminen on yksinäistä puuhaa. Ihana kuulla, että rakkaus ja järki voitti - vielä tuossa järjestyksessä. :D
Poista