sydämet avoimina.
Puhuimme elämästä. Puhuimme kuolemasta. Meitä kolmea sitoi
yhteen suru lapsen menetyksestä itsemurhan kautta.
Olimme monet kerrat nousseet syvimmästä ahdistuksesta.
Nyt irroitimme arjen meistä, kuin kiiveten vuoren rinteelle
katselemaan.
Nostimme elämän palasia tuokiokuvina auki puhuttaviksi.
Tutustuimme toisiimme. Olimme vieraat toisillemme vanhassa
elämässä, ennen lasten kuolemaa.
Onko jumalaa olemassa meille?
Onko toivoa tulevaisuudesta?
Kuivasimme tuskan ja syyllisyyden loputonta, kyynelistä
tulvivaa suota. Sitä, joka imee syvyyksiin, kun palaamme
takaisin suorittamaan arkea.
Oliko naurua - oli. Oli auringon lämpö, meren lempeä syli.
Oli suunnattoman kaunis merenranta,
kaikki luonnon hoitavat antimet.
Kolme äitiä, kolme kuollutta lasta, (kaksi suloista tytärtä ja enkelisilmäinen poika).
Kolme lakipisteen ohittanutta naisen elämänkaarta laskeutumassa
hiljalleen takaisin kohti maata.
Minä! Minkä tien valitsen? Olenko valmis luovuttamaan surusta?
Jospa suru olisi kunniavieras.
Antaisin sille ajoittain vallan.
Luottaisin elämään.
Että se kantaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti